Viimeisen Ponikoulupäiväni kunniaksi kiipesin entisen rakkaani, Zetan, kyytiin.
Edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo lähemmäs puoli vuotta, joten hieman pisti jännittämään, että mitäköhän koko hommasta tulee, osaanko vielä, osaanko ylipäänsä "vieraan" hevosen kanssa? Apua.
Jätkä oli edellisenä päivänä pommittanut stunttiratsastajansa rodeapukeilla alas, joten otin gramaanit hätäjarruiksi mukaan, jos Zetalla sattuisi olemaan samaa ylivirtaa edelleen. Eipä naruille ollut käyttöä, poika oli nimittäin hyvinkin hidas.
Lähtiessäni ravaamaan ihmettelin hetken, että oliko tämä hevonen oikeasti tämän tuntuinen? Ei se kyllä ollut, Zeta ei edennyt ollenkaan. Liike suuntasi yksinomaan ylös, ei lainkaan eteen, ja itse kelluin liikkeen päällä.
Ikävä fiilis, jäykkä hevonen, joustoa pyöreä nolla. Niinpä tästä haikeasta jäähyväisratsastuksesta tuli hauskan tempputuokion sijaan sitkeä yritys saada hevosta edes hieman venyttämään askelta ja antamaan myöten.
Tein loivia väistöjä ja avoja, jotka ovat Zetalle todella helppoja, ja niitä se tarjoaakin mielellään. Yritin jumpata poikaa hienovaraisesti auki laittamatta hevoseen ollenkaan painetta.
Laukan nostaessani järkytyin plussapallosta, joka pompsotti paikallaan. Kevyessä istunnassa laukkaaminen johti edellisellä kerralla (marraskuussa, muistan erittäin hyvin vielä tämän) melko lennokkaasteen jalkautumiseen kurakenttään, joten lähtökohtaisesti en tällä hevosella ole nostamassa persuksia penkistä, mutta... Selkä toimi niin huonosti, että pakko oli nousta ja yrittää saada hevosta edes himpun verran etenemään.
Pientä vertymistä siinä laukkojen jälkeen tapahtuikin, ja hiljalleen tunsin ravin vievän enemmän eteen kuin ylös. Muutamia ympyröitä väännettiin, joilla ei taivuttu sitten ollenkaan. Parempi oli antaa ohjaa ja houkutella hevosta vähän alas, kun se eteen-vaihde oli kaikessa minimaalisuudessaan saavutettu.
Ei mennyt meidän jälleennäkeminen ihan kuten oli tarkoitus, mutta ihan mielenkiintoista näinkin. On se aikamoinen hörhelö <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti