Mamman mussukka

Viime viikolla kävi ns. hyvä munkki, kun sain tytöt tallilla kuvaamaan ratsastustani. Otettiin astetta tehokkaampi treeni, ja yritin todella ratsastaa kieli keskellä suuta, kun olin saamassa todistusaineistoa.
Miltä me näytetään, jos oikein yritän?

Noh, tältä. Kaunis hevonen ja kuljettaja, joka kaipaa hyvinkin kriittistä valmennusta ja pian!

Tulee itku tuon ranteen kanssa :'D

Ensireaktio kuvien kanssa oli taaskin se, että "voiiii, oiiii, miten kaunis heppa. Mamman kultamurunen". Ja toisena tuli se, että on se nyt piru, etten saa käsiäni kuriin. Ja notkoselkä on tehnyt paluun, vaikka mielestäni sain sen keväällä pyöristettyä aika hyvin.

Ratsastus itsessään sujui hyvin. Fifi on hoksannut avotaivutuksen idean, joka oli sille aluksi todella vaikea, ja itse olinkin hukassa, kun ne omat avut eivät tuottaneetkaan haluttua, totuttua tulosta. Jotain yhteistä kehitystä tässä on sentään tapahtunut.

Tehtiin tuossa yksi päivä meidän ensimmäiset sulut, jotka tuskin olivat kovin tyylikkäät tahi tasokkaat, mutta sainpa kuitenkin hevoselle kerrottua mitä siltä toivon ja pappa yritti parhaansa mukaan. Pieni onnistuminen tämän tervassa tarpomisen keskellä!

Sellainen ongelma tässä kyllä kytee, että Fifi jaksaa työskennellä "kunnolla" melko lyhyen ajan. Heti kun herraa alkaa väsyttämään, se painuu matalaksi ja humpsahtaa kuolaimen taakse, josta sen saa suurella vaivalla nostettua ihan hetkeksi ylös, ja taas valutaan.

Tähän kai pitäisikin tähdätä, että likimain jokaisella ratsastuksella pyrkii tekemään sen hetken kunnolla hommia, jotta se työskentelymuoto saisi sitä voimaa. Puolipitkällä ohjalla ravailu kun ei edelleenkään hyödytä meitä, vaikka sitä mieluusti tehdäänkin.

Poden tässä parhaillaan pientä tuskastumista ratsastukseni kanssa. Vaikka näitä kuvia voikin esitellä ihan mielellään, ja katsoakin tuskatta, on koko ajan sellainen epätoivo, kun päivittäinen treeni ei ole niin sujuvaa kun toivoisin sen olevan. Tässäpä kenties aihetta ihan omaan postaukseen, juttu kun kumisee tuolla takaraivossa usein...