Ukko toipui ähkystään hyvin, vaikka ihmisen mieli olikin mutkalla vielä viikko tapahtuman jälkeen (ja on kyllä edelleen). Ruokinta hilattiin väkirehuja lukuunottamatta normaaliksi ja voitiin todeta, että kyllä se nyt on taas pelikunnossa. Liikuntakin palasi parin hissuttelupäivän jälkeen tavalliseen, kun sain opettajalta suorat sanat, että oma ratsastukseni on tuolle hevoselle aina sitä "kevyttä liikuntaa", ettei minun tarvitse liikoja varoa sen kanssa.
Niinpä voitiin hyvillä mielin julistaa kesäkausi alkaneeksi ja päästää hevoset pellolle nauttimaan. Tosin laitumellelasku tapahtui tietysti sateisen harmaissa merkeissä, koska noh... Suomen kesä. Hevoset ovat nyt ihan yötäpäivää ulkona pari kuukautta, joka lienee tuolle vatsavammaiselle täydellinen vaihtoehto. Liikutukseen hän joutuu kyllä päivittäin, ja talliin viritinkin parit heinäverkot, että hän saa aina syödäkseen ennen liikuntaa.
Ukko on tuntunut viihtyvän oikein hyvin ruunaporukassa. Luojan kiitos hän antaa kuitenkin hienosti kiinni laitumelta, että hevosta tarvitse jahdata pitkin maita ja mantuja. Pelko kamalasta eroahdistuksesta oli sekin turha: vaikka äijä hirnuukin jonkin verran ja kuikuilee kentällä laidunten suuntaan, hän ei saa mitään hepuleita, vaikka seisookin yksin tallissa ja liikkuu muiden jäädessä näköetäisyyden ulkopuolelle.
Me elellään nyt sitten kesäarkea hissukseen, koitetaan saada hevonen lihomaan ja olla stressaamatta. Hevosen fyysinen hyvinvointi aiheuttaa niin jalkojen kuin vatsan kannalta hurjasti päänvaivaa, mutta ehkä tästä nyt tulee jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti