Maailman paras terapeutti

Hevonen. Tuo suurisilmäinen tunteiden peili.

Otettiin selfie. Tai siis friendsie, eli tässä yhteydessä horsie..

Monesti sanotaan, että vihaisena tulisi pysyä kaukana hevosista. Ihmisen tunnetilat tarttuvat eläimeen ja yhteistyö ei pelitä. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat todenneet, että ratsastamaan ei pitäisi huonotuulisena mennä.

Itse taas koen, että se on parasta mitä voin huonona hetkenä tehdä. Vaikka olisi sellainen päivä, etten haluaisi edes astua ovesta ulos, jäädä peiton alle pahaa maailmaa piiloon... Pakkohan se on lähteä se saakelin rahansyöjä hoitamaan. Ja vaikka ei huvittaisi mikään, tallille päästyäni elän hetkessä. Olen siinä, minä ja hän.

Teimme sitten mitä, sen hetken unohdan kaiken muun. Paha mieli jää taka-alalle, kun keskityn hevoseeni ja uppoudun siihen. Vaikka suru tulisi puseroon takaisin sillä hetkellä, kun istun autoon lähteäkseni kotiin, on se pysynyt poissa edes sen lyhyen hetken, minkä vietin karvaisen kaverini kanssa.

Monta kertaa olen jäänyt miettimään, missä minä olisinkaan ilman hevosia. Jo silloin 15-vuotiaana, kun teini-ikä alkoi tehdä kepposiaan mielelleni, kärsin huonosta itsetunnosta ja suuren maailman paineista, olivat hevoset se henkireikä.

Ja monta vuotta sain tallillta suunnattomasti voimaa. Sain tekemiselleni tarkoituksen. Ja yhä edelleen koen, että tämä harrastus on se jokin, joka antaa arjelleni merkityksen. Hevonen tuo elämään niin paljon rakkautta, voimaa ja onnea.

Aina sitä ei osaa edes sanoiksi pukea, mutta jokainen vannoutunut hevosihminen varmasti ymmärtää.