Kiki Nybergin valmennus

Keskiviikkona oli kovin jännä päivä. Oli Firren ja siis meidän yhteinen debyytti kotitallin ulkopuolella, suunnattiin nimittäin Kiki Nybergin valmennukseen Primukselle.

Kuljetus oli aikamoinen savotta, kun vetoauton löytyminen meni turhan vaikeaksi ja päädyin lopulta vuokraamaan heppa-auton, joka toki vaati kuorma-autokortillisen kuskin. Mutkien kautta sain asiat järjestykseen, ja päästiin matkaan.

Fifin lastaaminen on ohjelmanumero itsessään. Pappamobiili ei ole periaatteessa mikään ongelmainen lastattava, hän vaan ei halua. Suostutteluun ja murahteluun menee tovi, mutta ihan omin neuvoin sain hevoseni autoon molemmissa päissä.

Innoissani ja peloissani purin hevosen Primuksella autosta, laitoin herran kuntoon ja hyppäsin kyytiin. Käytiin kävelemässä laidunten ympäri lenkki ennen tuntia ja oli jotenkin niin voittajafiilis, olin oman hevoseni kanssa toisella tallilla tepastelemassa... Niin kaukainen ajatus, joka onkin nyt totta.


Firre oli hieno, vähän katseli toki ympärilleen, että minnes hän on joutunut, mutta käyttäytyi todella hyvin. Toki ylväs seisonta aiheutta pientä ihailua, ja pariin otteeseen meiltä kysyttiin, mikäs hevonen se tämä on. Niin... Yleensä tuohon kysymykseen kerrotaan se (nuori) ikä, hyvä alkuperämaa (Saksa) ja jotain sukupuusta. Firren kohdalla ei ole oikein mitään kerrottavaa, pappa kun on jo iäkäs, latvialainen ruunanrupsukka, jonka suvussa ei ole mitään mainittavaa eikä kisatuloksia ei ole alla. No, kaunis hän on, ja rakkain.

Tunnilla ei tehty mitään ihmeellistä, peruskauraa. Ratsastettiin eteen, eteen ja vielä kerran eteen. Hevonen kahdella ohjalla ja pohkeiden välissä, eteen. Hieman pysähdyksiä ja voltteja.
Jouduttiin kyllä kunnon rääkkiin, kun ei saanut hölkkäillä omalla mukavuusalueella, vaan jouduttiin oikeasti töihin.

Tuntui melko hienolta löytää se tahti ja tempo, jossa saatiin kehut. Sitä sen kai pitäisi olla aina, määrätietoista ja jämäkkää etenemistä. Sain myös huutia tuntumasta, ratsastan turhan pitkällä ohjalla. Fifillä on suhteellisen pitkä kaula, joten saan oikeasti kerätä ohjaa kätösiini, jos haluan saada hevosta vähän lyhyemmäksi. Pariin kertaan ihmettelin, että miten niin "ohjat käteen" kun johan ne on, mutta kyllä niissä riitti lyhennettävää. Peräänkuuluttakaamme sitä surullisen kuuluisaa jämäkkyyttä, sitä kaivataan edelleen!

Kuvista ei ole kamalasti iloa, sen siitä saa kun ojentaa kameran miehelle, joka ei tiedä lajista tuon taivaallista :D  Onpahan kuitenkin todistusaineistoa, että paikalla oltiin.