Hyvä ratsastus, parempi mieli!

Meidän ratsastukset etenee yleensä melkolailla samassa kaavassa: löysä verkka - napakka työskentelyhetki - päivästä riippuen reippaat tai täi tervassa-tyyppiset loppuravit.

Aloitan yleensä käynnissä tekemällä jotain simppeliä, vähän väistöjä tai etu/takaosakäännöksiä irrotteluna. Siirryttyäni raviin teen ihan fiiliksen mukaan väistöjä, avoja ja ympyröitä. Laukassa alkuun vaan pääty-ympyröitä ja eteenratsastusta. Verkassa on hyvä välillä mennä ihan pitkällä ohjalla eteen vaan. Hurlumhei. Meidän kohdalla usein tarpeen siksikin, että Firre saa yskittyä minkä yskittää, mutta pystyy jatkamaan liikkeessä.

Työskentely on meillä hyvin harvoin ennalta päätettyä, olen mennyt todella fiilispohjalta. Joskus iskee kunnianhimo ja tehdään jotain harjoituksia harjoitusravissa, lonkka krampaten ja periksiantamatta. Toisinaan tyydytään kevennellen vähän jumppaamaan, kunhan hevonen on hereillä ja itse keskityn siihen, mitä sitten yritänkään toteuttaa. Kuitenkin niin, että aina tehdään edes jotain "töitä". 

Video on ensimmäinen elävä kuva jota olen itsestäni ja Firrestä saanut nähdä. Yritän pysyä positiivisena ja todeta, että "voisi näyttää paljon pahemmaltakin". Josko sitä oikeasti pyrkisi näkemään huonojen puolien lisäksi myös ne hyvät, huomata virheiden ohessa myös edistyksen.

Pätkällä teen volttiharjoitusta, jonka olen ajatellut hyväksi treeniksi vahvistamaan Fifin takaosaa. 

Haluaisin tietää mitä teen tässä kuvassa?! :D

Loppuraveissa pyrin aina saamaan hevosen venyttämään rennosti eteen-alas. Firren kanssa tässä on "ongelmaksi" muodostunut se, että kun antaa ohjaa, levähtää koko hevonen muuliksi, eikä venytä enää yhtään mitään, ei askelta, ei ylälinjaa, eikä kaulaa. Niinpä ollaan harjoiteltu kevyttä tuntumaa puolipitkällä ohjalla, josko poika vähän jaksaisi vielä yrittää.

Fifi on kyllä niin harvinaisen mukavuudenhaluinen, että se on melkein huvittavaa. Vaikka herra on niin kovin nöyrä ja tekee tasan mitä pyydetään, se kehtaa silti aina ehdottaa, josko ei tarvitsi tehdä mitään. Jos annetaan kerta ohjaa, niin voisiko sitten saada ihan kaiken? Ja jos kerran kävellään porttia kohti, eikö siihen voisi ottaa stoppia saman tien?

Rakas möhmelö. Vähän mietin, pitäisikö sitä olla enemmän tavoitteellista reeniä, tuntisuunnitelmia ja ajatusta mihin ollaan menossa ja mitä sen eteen tehdään. Toisaalta meidän fiilispohjainen eteneminen ei aseta mitään paineita: jos hevonen on innokas, voin tehdä enemmän, jos olen itse rättipoikki, ei ole pakko vääntää dressagea veren maku suussa.

Ripaus lisää puhtia voisi kyllä tehdä hyvää...