Estehyppelöt

Meidän estedebyytti Firbulan kanssa oli tosiaan Ponikoulun pääsiäiskisoissa, ilman sen erityisempää treeniä. Hevonenhan osaa hypätä, hyvällä tyylillä ja ainakin metriä. Kuski kun vaan ei osaa, oikein millään tyylillä ja mieluiten pikkuristikoita.

Noh, tulevan viikonlopun Hippo Memorial-kisoissa on kuitenkin koulu- ja esteosuus ja molempiin lajeihin osallistuvat kisaavat myös yhdistetyssä mittelössä. Niinpä minun oli pakko (mikä pakko?!) ilmoittautua myös esteille, pienimmän luokan ollessa 50cm. Joka nyt ei ole yhtikäs mitään, mutta minkäs teet, kun pelottaa.

Ajattelin tällä erää kuitenkin valmistautua sen verran, että käyn edes kertaallen hyppäämässä poitsun kanssa ja vähän kokeilen miten homma sujuu. Edellisen koitoksen ongelmahan oli siinä, että könötin jäykkänä selässä ja nappasin hyvissä ajoin harjasta kiinni valmistautuen hyppyyn, jolloin hevonen ponnisti sitten niiltä sijoiltaan valtavia loikkia. Ja hyvä hevonenhan se on, jos ratsastaja lähtee ylittämään 140cm okseria, niin hevonen hyppää sen mukaisesti. Ainut vaan, kun estekorkeudesta vähennetään se metri, ei ehkä ole tarpeen lähteä niin tosissaan hyppäämään.

Noh, kannoin eilen kolme estettä kentälle, viritin ne tasan siihen 50cm korkeuteen ja naureskelin miten pieniä ne lopulta olivat. Lastenleikkiä, piece of cake, hahhaa.
Sitten pääsin hevosen kanssa kentälle ja sieltä selästä käsin katsottuna alkoi taas kauhistuttaa.

Hyvä tuuri oli siinä, että Sonja osui samaan aikaan ratsastamaan ja meidän otettua eka hyppy, joka oli juuri tätä GP-kerrostaloja-hyppäämässä-tyylinen superloikka, hän kannusti oman tekemisensä lomasta meitä ottamaan uusiksi ja vähemmällä yrittämisellä omalta osaltani. Ja sieltähän löytyi sitten jo parempi tatsi hommaan.

Itse kun pelkään niitä huonoja hyppyjä ja sitä mahdollista esteen sekaan lentämistä niin, että lantio murtuu, yritän ihan liikaa. Vaikka tiedän, että esteet ovat kovin pieniä ja iso hevonen pääsisi noista melkeinpä kävellen yli, olen silti itse hyppäämässä sitä 140-rataa. Ei näin. Sain suosituksen, että josko vaan laukkaisin radan läpi, hevonen kun ylittää nuo risut yhdellä isommalla laukka-askeleella ilman mitään huikeita ponnistuksia ja minun hurjaa etunojaa.

Tällä ajatuksella saatiin vähän tasaisempia hyppyjä, kun istuin ihan pystyssä esteelle asti. Fifillä on silti iso hyppy ja siellä nyt pitää vaan olla mukana. Tuolla hyvällä estesatulalla tosin koin olevani isoissakin hypyissä aika hyvin mukana, kaulalle en päätynyt kertaakaan (kuten viimeksi...). Huonoja lähestymisiä tosin tuli muutama, kun hevonen joutui itse päättämään ponnistuspaikan.

Minä en vaan ole esteihmisiä. Tunnille sitä pitäisi mennä, Ponikoulullahan käy mm.Jose Bernandes, joka nyt on aika huippu valmentajana. Mutta kun minua pelottaa aivan liikaa, että yksiskään valmentaja ei antaisi minun hömppäillä noita miniesteitä, ja sitten tulisi itku ja hätä. Muistaakseni en ole tähän mennessä ikinä itkenyt hevosen selässä, mutten ollenkaan yllättyisi tästä, nimenomaan estetunnilla.

Yritin ottaa hänestä kivaa uljas esteratsu & uusi otsapanta -kuvaa, Firre oli eri mieltä.

Vaikeaa siis oli, mutta todistin itselleni, että kyllä me pärjätään. Vaikeaa oli hevosellakin, Firre nakkeli päätään aika reilusti, olettaakeani ötököiden takia, tai ainakin toivon niin, ettei nyt ole mitään uutta ongelmanpoikasta kehissä. Aurinko kyllä porotti kirkkaalta taivaalta ja kevään ensimmäiset pikkukärpäset olivat ihan tosissaan hevosen kimpussa.

Firren pitää ehkä ruveta käyttämään korvahuppua, jos häntä niin kovasti ärsyttää öttiäiset. Ja minä en ole aivan varma miten se hänelle puetaan, hän kun on hieman herkkä päästään, eikä tykkää korvien sorkkimisesta sitten laisinkaan.

Hieno poniini!

Sunnuntai meni aikalailla kellon ympäri tallilla. Aamutalli, ratsastus, päiväruokinta, yleinen pörräily ja hoitelut sekä syöttelyt. Päädyin päivän päätteeksi vielä ottamaan Laikku-ponin syömään vähän vihreää, kun häntä ei oikein kukaan halua käsitellä. Hoitajatytöt käyvät ahkerasti syöttelemässä heppoja, mutta Laikkuun ei kukaan uskalla koskea, kun poni osaa olla niin kovin tuhma. Itse olen melko ihastunut häneen, koska hän on ylöeisesti kovin järkevä ja hieno, siinä missä monet muut ovat hermoheikkoja apinoita esim. kovalla tuulella. Tosin minua hän ei olekaan koskaan yrittänyt näykkiä tai jyrätä, mutta enpä minä sinne karsinaan satulan kanssa ängekään. Laikku on hieman väärinymmärretty, kun hän on tuollainen pieno söpöläinen, mutta luonne ei olekaan mikään lastenponin, vaan ihan sellainen vaativan, omantunnonarvoisen urheiluhevosen. Anyway, ponin tuhmuudet mielessä viritin ponin Ruskeasuon tyyliin ketjunaruun, hanskat käteen ja raippa mukaan, kaikki ihan turhaan, ponny oli kiltti ja kovin tyytyväinen päästessään vihreälle <3  Mahtava aurinkopäivä!