No, voisi juoksuttaa. Oikein laiskana irtojuoksuttaa. Mutta kun Zetalla oli jo eilen vapaa ja itse en ollut pojan selässä käynyt pariin päivään, niin pitihän sinne selkään kiivetä. Mutta ne kengät...
Ainahan voi mennä ilman satulaa! Niin, Zetallakin, jos välttämättä haluaa teloa itsensä, ajattelin.
Kerran kesällä kysyin omistajaltaan Terhiltä, että mitenkäs Zeta suhtautuu satulattomuuteen. Suositus oli, että ei, herra kun jännittää muutenkin niin kovasti ja tekee niitä säpsyjään, että hauskaa se ei ainakaan olisi, vaikka hengissä selvittäisiin.
Mutta päätin kuitenkin koetella onneani, kentällä oli kuitenkin aika pehmoinen lumipatja, että pehmeähkö pudotus oli tiedossa. Viritin satulahuovan loimivyöllä liukuesteeksi ja suuntasin kentälle.
Ja voihan jehna!
Zeta oli ehkä kierroksen verran vähän hämillään, että mitäköhän tämä nyt on olevinaan. Sitten mentiin kuin vanhat tekijät. Itse hain vähän tasapainoani, kohta uskalsin väistättää ja tehdä hienovaraisesti avoja. Oli upea tuntea hevosen liike siinä persuksien alla selkeästi, vastaus omiin apuihin välittömästi. Ja Zeta rentoutui, ja tehtiin mahdollisesti kaunein raviympyrä koskaan, tasaisessa tahdissa ja hyvällä tiellä, itse pystyssä ja keskellä hevosta istuen.
Sydän oli pakahtua! Ihana Zeta, rohkea minä! Hyvä me!
Muutama kuukausi takaperin tästä ei olisi tullut mitään, nyt hevonen ravasi rentona ja pyöreänä. Me oltiin ratsukko, yhdessä, iloisesti, kivasti.
Näiden fiilisten takia tätä tehdään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti