Vaikeuksien kautta... häviöön?

Vuosi vaihtui. Mielelläni jätän vuoden 2016 taakseni, mutten ole liian innokas ottamaan tulevaa vastaan. Harmaita pilviä ja murheita, sitä surun määrää joka on väistämättä edessä.

Olen päässyt Ukon kanssa siihen pisteeseen, että harkitsen vakavasti olisiko aika luovuttaa. Hevonen sai minun kanssani uuden mahdollisuuden, jatoaikaa yhtäkaikki. Mutta en osaa/pysty enää auttamaan sitä. Ja vaikka hevonen onkin 90% ajasta puhdasta kultaa, se 10% alkaa olla liian rajua.
Ystäväni joka ei tiedä hevosista mitään vertasi tilannetta varovaisesti käytöshäiriöiseen kissaan: jos on ongelma jota monta ihmistä on jo yrittänyt ratkoa, eikä mikään auta, on parasta päästää kissa pois.

Tietenkään hevosta ei voi verrata suoraan muihin lemmikkeihin, se on jotenkin niin paljon enemmän. Samalla se on kalliimpi, poikkeuksetta vaarallisempi. Hevonen vie enemmän aikaa ja jaksamista, mutta se myös antaa niin paljon enemmän.

Eläin ei kärsi siitä, että se lopetetaan. Ihminen siinä kärsii. Ei sitä kuitenkaan kevyesti voi ottaa, päätöstä toisen elämästä. Kävin tänään aloittamassa päiväni lörppähuulen kanssa juoksutuksen merkeissä. Katselin sitä täydessä talvikarvassaankin kiiltävää hevosta, jolle on kehittynyt pyöreä perä, selkä ja kaula, ja mietin miten paljon se onkaan muuttunut siitä sairaalloisen laihasta, tukkoisesta raadosta. Silitin kaunista poikaa ja totesin sille, että enää ei satu kauaa.

Aloitin projektin tietoisena siitä, että helppoa tästä ei tule. Eikä se helppoa ole ollut. Mutta minulla alkaa ehtyä voimat. Eikä tämä ehkä ole se harrastus, jota jatketaan pakon edessä, kun ei ole enää kivaa. Haluan uskoa, ettei se ole häpeä luovuttaa.

Kuviot ovat nyt tosiaan täysin levällään, mutta blogi hiljenee. Kerrottavaa meidän arjesta ei nyt oikein ole, kun mennään päivä kerrallaan.