Turhauttavan arka hevonen

Hoh hoijaa. Reilu kuukausi takana uuden tulokkaan kanssa ja johan on ollut menoa.

Hevonen kehittyy kivasti, asettuu kodiksi ja rauhoittuu, mutta samalla se todellinen luonne alkaa tulla esiin ja vieraskoreus kaikota. Alun alkaen oli tiedossa, että tässä on herkkä hevonen kyseessä, hakattu ja epäluuloinen, lisämausteena se kilpahevosen sielu, eli aikamoinen soppa.

Tyytyväinen mies harjoituslaitumella.

Kuten tiedämme, harva "hyvä hevonen" on helppo. Ukko on aika hyvä, sillä on tietty kipinä sielussa. Lisäksi tulee se keskieurooppalainen tyyli, että hevosia ei käsitellä (hoivata, talutella, rapsutella, hengailla), eikä ne aina osaa olla. Näitä olen nähnyt groomin roolissa jo monta saksan tuontia, mutta kivoja niistäkin ajan kanssa tulee.

Mutta kun hevonen on vähän hankala ihan pohjimmiltaan, sitä ei ole käsitelty ja sitten siltä on piesty kaikki luottamus ihmiseen, niin jo on. Meinasin yksi päivä repiä henkiset pelihousuni, kun otin hevosen hoitopaikalle, kumarruin harjakassille ja lähestyin hevosta harja kädessä, ihan normaaliin tyyliin ja hevonen lähti silmät muljuen peruuttamaan karkuun. Ei ollut vetopaniikki kaukana.

Tuulitukka ja huolestunut katse.

Olen yleisesti aika rauhallinen eläinten kanssa. Monesti myönnettäköön pinna hieman kiristyy, varsinkin jos eläin pelleilee jotain, mutta ärähdän kerran ja asian pitäisi olla selvä. Monesti pyrin siihen, että eläimeen ei tarvitse edes koskea: koiralle voi polkea kerran jalkaa tai naputtaa sormia. Hevoselle voi edellämainittujen lisäksi huitoa, heiluttaa sitä narua kuin kukkahattutäti konsanaan, mutta äänellä päästään jo pitkälle.

Tässä on kuitenkin käsissä hevonen, jolle ei pitäisi korottaa ääntä, huitoa, käyttää raippaa tai oikein mitään muutakaan. Hänellä on niin liioitellun dramaattinen reaktio kaikkeen, ja hän ihan oikeasti pelkää. Miten siinä komennat, kun valtava eläin vyöryy syliin?

Hän sai uuden kesäviitan, vatsaläppineen kaikkineen.

No joo, pakkohan sille on rajat asettaa ja kehtaan sanoa, että mieluummin annan hevoselle raipasta ihan kunnolla kuin joudun hengenvaaraan, mutta niin pitkälle en ikinä haluaisi minkään eläimen kanssa päätyä. Kyllä siinä kohtaa kun odotettavissa on oikeasti vaara, on kaikki keinot sallittuja, mutta kaikkia keinoja käyttäen ei saada hevosesta luottavaista. Enkä siis tarkoita, että kun hevosen halutaan luottavan, se saisi tehdä mitä vaan: onnellisella hevosella on rajat ja paikkansa. Mikään hevonen ei saa tulla päälle tai uhata ihmistä.

Tilanne meillä ei siis ole mitenkään yllämainitussa pisteessä, pistipä vaan tänään miettimään, kun hevonen metsikön ötököistä hermostuneena olisi halunnut vaan kirmata pois ja unohti minut siellä narun päässä. Se miten normaalisti toimisin ei tunnu hyvältä tämän elukan kohdalla. Pitäisi olla zen-tilassa, ilman mitään tunnereaktiota, tehdä toistoja tuhat ja muistaa vaan kiittää, ei torua.

Bongasin hänet ensi kertaa pötköttämästä <3

No, eihän tässä ole tosiaan mennyt kuin kuukausi. Meillä on aikaa rakentaa luottamusta ja löytää yhteys. Mutta välillä vaan harmittaa niin kamalasti. Hevonen kiipeää suunnilleen pitkin karsinan seiniä, juoksee kauhuissaan karkuun, kun lähestyit häntä riimu kädessä. Tai ötökkähuppu.
Mitä kaikkea tuo eläin on saanutkaan kokea?

Olkoon mitä vaan, sydän on parina päivänä sulanut, kun olen lähtenyt kohti tarhoja ja jätkä hörisee. Kyllähän ne ruoka-aikaan hörisee siellä kaikki kuorossa, mutta nämä yksittäiset moikkaamiset, kun muita ei ole paikalla. Ah ja sata sydäntä. Lisäksi olen saanut ensimmäisiä kertoja harjata hevosen pään ilman keskustelua, nykimistä tai muuta oheistoimintaa. Se antaa koskea itseensä.
Eiköhän meistä vielä sydänystävät tule.