Pitkäperjantain estekisat

 Pitkäperjantaina tallilla pidettiin pienet harjoituskisat esteratsastuksessa. Vaikka kisat olivat tiedossa hyvissä ajoin, en päässyt treenaamaan hyppyjä ollenkaan, kun kenttä on ollut jäässä aina sopivasti, ettei hyppäämistä ole tarvinnut miettiäkään.

Noh, pitihän se kuitenkin lähteä kaivamaan verta nenästään. Vaikka luokkavalinta 40cm olikin omalla tavallaan hyvin vaatimaton, olenhan minäkin hypännyt kuuttakymppiä ihan kisatilanteessa sujuvasti, se oli ainut järkevä vaihtoehto. Olen kuitenkin sairaalloinen jännittäjä mitä esteisiin tulee, eikä Firre ole se kaikista varmin hyppääjä. Hevonen haluaa, että ratsastaja vähän kertoo mitä tehdä, ja jos näin ei ole, lopputuloksena voi hyvin olla kielto tai supervaltava megaloikka, jossa voi vaan toivoa pysyvänsä kyydissä.

Team Think Pink valmiudessa :D

Verkka suoritettiin aina ryhmässä ennen luokkaa. Siellähän sitten yritin ratsastaa eteen ja olla liikaa hermoilematta. Kumpaankin suuntiin sai hypätä yhtä radan estettä ja yllättävän iisisti ukkeli näille pompsautteli. Tuli siis onneksi jo verkassa sellainen luottavainen olo, että ehkä me nyt ei a) rysäytetä esteen sekaan ja kuolla molemmat tai b) hevonen nakkaa minua alas, jolloin vain minä kuolen :D

Eihän siinä, radalle mentiin. Hypyt lähti kivasti ja taidettiin ottaa vain yhdelle okserille sellainen vähän liioiteltu pomppu. Höpötin hevoselle koko suorituksen ajan ja kehuin sitä ääneen joka esteestä. Radankin muistin ja päästiin toiseen vaiheeseen. Tässä kohtaa alkoi jo oma jaksaminen olla rajoillaan. Se on melkoisen jännä, miten kamala stressi ja jännittäminen saa oikesti mehut imettyä ihmisestä.

Lopputuloksena oli puhdas suoritus ja peräti kolmanneksi nopein aika! Wuhuu, saatiin sijoitus ja ruusuke myös (kuten kaikki osallistujat...) Oli kyllä yllättävän kivaa menoa. Vaikka estekorkeus onkin sitä luokkaa, että tuo hevonen voi käytännössä ylittää esteet vähän isommalla laukka-askeleella, eikä edes joudu hyppäämään, on se oma jännitys ja hevosen puskeminen ilmeisesti vähän paremmin hanskassa.

Koin tosiaan hieman huvittaaksi sen ristiriidan mitä itse tunsin ja mitä videolta näin. Oma sydän hakkasi tuhatta ja sataa, painettiin huikeaa urheilusuoritusta, jännitti ja kuolemanpelko suunnilleen suhisi korvissa ja videolla näkyy alitempoinen laukka ja rauhallisen tasainen, hieman kömpelö esterata...

Noh. mitäpä siihen taas lisäämään. Joka hyppykerta totean, että ei tämä vaan ole omaa alaa, ja silti päädyn aina uudelleen risuja ylittämään. Onneksi on sentään kiltein ja upein heppakaveri ikinä!
 Ehkä kuitenkin ennen toukokuisia kisoja voisin olla fiksu ja käydä jopa estetunnilla, voisi kummasti avittaa asiaa ;)

Ja kuvista kiitämme Siniä <3