Lauantaina aloitettiin esteillä, luokkana toki huima 40cm. Harjoitusta oli alla sen verran, että pompattiin edellisenä iltana kerran tuon korkuinen este, ihan silleen salaa kenenkään näkemättä. Yli meni, käsissä pysyi, nou problem.
Niinpä seitsemän pikkuhypyn rata olisi voinut olla aivan kakkupala vaan, mutta tunnetusti minä jännitän, eikä esteiden loikkiminen tosiaan ole se mun juttu. Tajuhan siinä meinasi lähteä, kun alkoi pelottaa niin kovin! Mutta onneksi on hyvä hevonen, joka ei pahemmin jännitä, eikä oikein mitään muutakaan. Firre tuntui olevan kovin tyytyväinen kun kentällä oli muita hevosia ja esteetkin on melko kiva juttu.
Verkkailin kevyesti ja sitten menoksi. Fifi teki työtä käskettyä, eli kun nappasin harjasta kiinni ja toivoin parasta hyvissä ajoin ennen estettä, hevonen ponnisti siitä kohtaa yli. Ha-haa!
Tuloksena oli puhdas rata, kolmanneksi nopein aika ja ruusuke koristamaan kaapin ovea.
Eihän sitä kellekään tarvitse kertoa, että megahypyissä mukana pysyminen oli kuskille liikaa ja kahdesti meinasin keikahtaa alas?! :D
Summa summarum, minä en edelleenkään ole esteratsastaja. Tosin ilman harjoittelua on paha tulla tässäkään yhtään paremmaksi. Mutta tiedänpä ainakin nyt, että tuo hevonen on maailman paras, se tekee just eikä melkeen mitä pyydetään ja sillä uskallan minäkin rähmäkäpälä hypätä.
Jatkossa sitten vaan vähän reeniä, rohkeampia lähestymisiä, enemmän ratsastusta ja vähemmän toivomista. Hyvä ensikerta kaiken kaikkiaan.
Sunnuntaina suunnattiin tutun turvallisesti kouluradalle. Ähelsin talvikarvaista hevostani showshinen avulla kuntoon epätoivon vimmalla, letittelin ja puunailin. Kukaan muu ei tietenkään letittänyt, eikä valkoisia housujakaan ollut kuin muutamat, mutta pitihän meidän nyt laittautua kun oli ensistartti kyseessä. Fifi ei ollut moksiskaan kaikesta sähellyksestä, letit sai laitettua alusta loppuun sitomatta hevosta kiinni. Olin vähintäänkin tyytyväinen.
Kentälläkin poika oli hieno. Ei mitään stressiä, kouluaidat ei pelottaneet, tuomaripäätyä katseltiin pari kierrosta ja sekin oli sillä selvä sitten. HeC:1 on minulle niin läpi tahkottu rata, että en typeränä edes harjoitellut sitä etukäteen juuri tämän hevosen kanssa ja aloittaessani suorituksen tajusin, etten ole koskaan laukannut lävistäjää Fifillä. Krhmm, vaihtaako, innostuuko, mitä tapahtuu?
Poika oli taasen hieno, teki työtä käskettyä ja jokainen moka oli ihan ratsastajan tekosia. Laukannostot olivat huonot, isossa ravissa istuminen vähän verottaa tehtävien valmistelua. Ensimmäinen laukkalävistäjä loppui kesken, kun pelkäsin Fifin vaihtavan ja jäin itse jäkittämään. Peruutukseen tuli liikaa askelia. Mutta yleisesti ottaen hyvä rata, prosentteja 64 ja rapiat, toinen sija ja onnellinen hevosenomistaja.
Vaikka kyseessä oli hyvänmielen kotikisat, voinen olla aika tyytyväinen Fifin ominaisuuksiin kisaratsuna. Ekat yritykset ja heti ruusukkeet kädessä. On hän melkoinen velikulta !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti