Vuoroin vieraissa & ratsastusharrastuksen dilemma

Viime aikoina olen mennyt jokusen kerran muillakin hevosilla kuin Zetalla. Meinasin jo kirjoittaa "väärillä" hevosilla, koska siltä se on melkein tuntunut. Miten hukassa sitä voikaan olla vieraan hevosen kanssa, aivan uskomatonta!

Uusi käyttöjärjestelmä, kauniina ilmaisuna. Kun rytmi löytyy jossain vaiheessa niin punainen lanka alkaa pilkottaa, vaikka alkuun onkin hankalaa.
Mä-en-osaa-mitään-tunne, kun palat eivät yrityksestä huolimatta loksahda kohdalleen ja hommasta ei yksinkertaisesti tule mitään. Molemmat on koettu.

Pari kuukautta takaperin ratsastin Ponikoulun mustanpuhuvan söpöläistamman Riinan. Heti alussa nauratti, kun käynti oli kuin ankan taaperrusta, vaappuvaa liikettä, siinä missä olen tottunut Zetan kapeaan tepsutteluun. Ravissa sain hakea omaa asentoani tovin, kun liike olikin iso (yllättävää joo, kun hevosella on kokoa) ja laukassa istuminen vaatikin jo töitä. Kokemus oli opettavainen, mutta koin itseni melko onnettomaksi räpeltäjäksi.

Kaunis Riina.

 Viime viikolla en päässyt kengättömänä jalkojaan varovan Zetan kyytiin ollenkaan, mutta testasinpa sitten Ponikoulun uusimman tulokkaan, Kukan. Hidas, rauhallinen tamma oli melkoisen hauska tapaus. Askeleet olivat hirmu kivat istua, meninpä jopa ilman jalustimia. Toisaalta sain taas keskittyä ihan eri asioihin kuin yleensä. Opettavaista, taas kerran.

Kukka aka Kukka-Maaria

Eräs kerta Mia Kainulaisen valmennustunnille hevosekseni valikoitui Risto. Tällä ruunalla olen ratsastanut kertaalleen, vuosi takaperin, kisoissa, ja vielä hyväksytyn tuloksen HeB-luokasta. Olen siis todistetusti istunut siellä kyydissä harjoitusravissa monta minuuttia.
Nyt en saanut istuttua edes keventäessä, vielä kun Ripatsu oli melkoisen menopäällä, juoksi alta pois ja jäin onnettomana roikkumaan suuhun kiinni. Yrittäessäni saada tempoa haltuun ja tahtia olemassaolevaksi en ehtinyt keskittyä omaan kroppaani, en ollut hiljainen ja jäntevä, ja hevonen juoksi juoksemistaan.

Lopputulemana jätin leikin kesken. Ensimmäistä kertaa eläessäni jätin ratsastustunnin ihan suosiolla kesken. Oma olo oli tukala ja epäonnistunut, mutta vielä enemmän ahdisti se, että kiusasin hevosta. En halunnut kiskoa hevosparkaa suusta ja olla äkäinen, epäreilu ratsastaja, joka itseensä turhautuneena turhautuu hevoseen.

Hippo Memorial 2013 Ristolla.

Tässä kohtaa päästään ratsastusharrastuksen dilemmaan: Ratsastaja käyttää hevosta, käskee, komentelee, joskus pakottaa. Osaamaton ratsastaja rasittaa hevosta enemmän, mutta tekemättä ei voi oppia. Joskus jätän asioita mielelläni tekemättä, jos koen, etten osaa (ainakaan riittävän hyvin) ja tilanteesta tulee siten hevoselle ankea. Mutta miten voisin oppia paremmaksi tai koskaan osata, ellen kokeile ja harjoittele?

Tätä kysymystä puin aikoinaan myös Kikka Suomion tunnilla, kun piipitin, etten osaa jotain.
Palaute oli raakaa: Joko kokeilet, harjoittelet ja toistat hevosen kustannuksella ja opit paremmaksi. Tai vaihtoehtoisesti harrastelet vaatimattomasti, teettämättä itselle tai hevoselle pahemmin töitä. Niin.

Tullakseen hyväksi ratsastajaksi, joka ei häiritse, rasita tai kuluta hevosta turhaan, täytyy häiritä, rasittaa ja kuluttaa montaa hevosta. Täytyy tehdä virheitä ja toistoja.

Ratsastuskoulutunneilla käyminen kannattaa. Opettajan silmän alla ei voi koheltaa itsekseen, hevosista valitaan sopivimmat ja tehtävät ovat sopivia. Vaihtelevat hevoset opettavat.
Nyt kun olen jämähtänyt yhden hevosen tiimiin, olen ymmärtänyt tämän arvokkuuden. Onneksi välillä pääsee vaihtelemaan ja opetustakin on tarjolla. Omassa ajatusmaailmassa lienee tällä hetkellä se suurin työmaa. Ja se on suuri se.